Minua hymyillyttää aina hirmuisesti, kun joku esimerkiksi lenkkipolulla viittaa minuun Hertan äitinä/mammana/emäntänä. Vaikka Hertta onkin meidän piskuinen vauva, ja sen se kyllä tietää, niin alusta alkaen on ollut varsin selvää, että minä olen sille Jenni ja Sampo Sampo eikä mikään isi. En tiedä mistä johtuu, mutta se ei jostain syystä sovi niin millään omaan suuhun. Äitini on vähemmän karvaisille lapsenlapsilleen mamma ja sitä hän on luonnollisesti myös Hertalle. Isäni on jostain kumma syystä Hertalle pappa, vaikkei muut lapsenlapset :) häntä sillä nimellä kutsukaan.
Mutta asiaan. Vietimme alkuviikon Hertan kanssa vanhempieni luona, jotta hän sopeutuisi heidän arkirytmeihinsä paremmin meidän suunnatessa ensi kuussa pariksi viikoksi Intiaan. Pehmeämpää laskua siis tavoiteltiin. Parempaa hoitopaikkaa en voisi Hertalle toivoa ja neiti onkin heidän luonaan kuin kotonaan, vaikkei äitini kanssa tällä kertaa lenkille suostunutkaan oikein lähtemään. Muutoin muutaman päivän aikana vahvistui jo entuudestaan selvä asia siitä, että Hertta on mamman suurin fani. Yölläkin piti käydä aina tasaisin väliajoin tarkistamassa, ettei mamma ole kadonnut sängystään.
yhteiset päiväunet mamman kanssa
Pappakin alkaa jo olla ihan jees, vaikka mies onkin. Hertan mieskammo alkaa selvästi hellittämään ainakin lähipiirin osalta. Vielä pari kuukautta sitten miehiin suhtauduttiin erittäin epäluuloisesti ja niille piti vähintäänkin murista.
Ehdittiin me myöskin pitkästä aikaa reippailla hieman metsässä sekä uudella aluevaltauksella eli pellolla.
mäen laella
pellolla
Kuvat on otettu yhden aikaan iltapäivällä ja on noin pimeää. Herttakin joutui juoksemaan huomioliivi päällä, jotta likinäköinen uusia laseja odottava omistaja erotti sen maastosta :).
