Valjaita, pantoja, erilaisia remmejä, kosketuskeppejä, naksuttimia, aktivointileluja, jälkiliinoja, kosketusalustoja, kursseja, näyttelyitä, playdateja…
Hertan tulon myötä olen usein joutunut miettimään omaa mielenterveyttäni eli sitä, missä menee raja koiran oikeiden tarpeiden ja minun hössötykseni välillä. Sanoinkin poikaystävälleni jo ennen pennun tuloa, että sanot sitten suoraan kun homma alkaa mennä yli. Vastaus oli jotakuinkin luokkaa “ai SITTEN kun”.
Eilen löysin itseni jälleen tällaisestä tilanteesta. Kasvissyöjänä yökkäilin pussittaessani jauhettua maksaa pakastimeen ja kirosin jäistä broilerinkaulamönttiä vasara ja ruuvimeisseli kädessäni. Mielessäni käväisi, että jos joku ei-koiraihminen nyt katselisi kärpäsenä katossa tätä hommaa niin nauraisi varmaan vedet silmissä. Mitä sitä ei koiransa eteen tekisi?
Hertan raakaruokinnasta on tullut minulle sydämen asia ja se saa tuntua pussittamis- ja pakastamishetkillä kuinka naurettavalta tahansa. Teen sen silti. Sen sijaan olen itsekin kyseenalaistanut mm. kosketuskepin hankinnan. Ei Hertta varmaan olisi mitään menettänyt, vaikka se olisi jäänyt ostamatta.


