Olimme toissa sunnuntaina Janakkalan mökillä sienimetsässä, kun pitkän reissun päätteeksi Hertta otti jostain jäljen. Siinä sitten juoksimme jonkin matkaa sienikoreinemme Hertan perässä ja ällistys oli suuri, kun Hertta osoitti maalin: pieni kissanpentu keskellä metsää! Noin neliviikkoinen pentu oli jo ihan poikki, mutta hengitti vielä. Tarkistettiin nopeasti lähialue ja eikun Riihimäelle päivystävän eläinlääkärin luo. Valitettavasti pikkukissa oli jo niin alilämpöinen, ettei siitä ollut enää eläjäksi ja se päästettiin pikkupentujen taivaaseen.
Mökille palatessamme päätin käydä ihan vaan oman mielenrauhani takia käydä Hertan kanssa tarkistamassa vielä kerran paikan, josta löysimme kissan. Hertta otti heti uuden jäljen ja kappas, risukasasta löytyi toinenkin, tällä kertaa hyväkuntoinen, kissanpentu. Pikkumisu on nyt toimitettu Riihimäen Onnentassuun, jossa se toivottavasti isommaksi kasvettuaan löytää oman rakastavan kodin. Kävimme haistelemassa löytöpaikalla vielä muutamaan otteeseen, mutta emme onneksi(?) löytäneet enempää pentuja tai niiden emoa.
Ruokahetki
On aika itsestään selvää, että olen kovin ylpeä pikkupiskistäni. Kissanpentuja olisi tuskin löytynyt ihmisvoimin, niin vaikeassa maastossa ne piileskelivät. Tähän asti ollan harrastettu Hertan kanssa erilaisia jälkiä lähinnä aktivoinnin vuoksi, mutta on toki kiva, että harrastuksesta on ihan konkreettista hyötyäkin.
Saanko mäkin pitää? PLIIS!
